02.10. Ihanaa olla perheen kesken Sahalassa. Ollaan Leevin kanssa kuunneltu musiikkia, jammailtu ja opetin Leeviä soittamaan kitaraa. Nyt saunaan ja nuotiolle pimenevään iltaan.
Vietettiin monta tuntia notskilla puhuen elämästä. Kuunneltiin musiikkia, juotiin muumimukeista skumppaa, ja mietittiin, mitä asioita ilman ei voitaisi elää. Jokaisen piti sanoa kolmesta viiteen asiaa. Itse sanoin vesistöt, itseilmaisu taiteella, kitara ja elämän dokumentoiminen. Ihmissuhteita ei saanut sanoa, koska ne ovat oletettavasti jokaiselle meistä tärkeitä. Vesistöt ovat luonnostaan, peritysti tai opitusti osa mua. Rovaniemelläkin aina hakeudun veden ääreen. Siinä on jotain niin käsittämättömän rauhoittavaa ja terapeuttista, kun käppäilee joen viertä tai istuu lammen rannalla. Syksyn kodittomuudessa joenranta on tuntunut ainoalta kotoisalta paikalta.
Kolme muuta kohtaa olivat taidetta jossain muodossa. Huomasin entistä vahvemmin näiden merkityksen, kun en päässyt olemaan ja toteuttamaan itseäni syksyllä. Ei ole Sannia ilman taidetta.
04.10. Istun junassa, sumplin muuttoasioita ja teen kouluhommia. Jännittää ja stressaa kaikki muuttoon liittyvä. En vain jaksaisi. Onneksi saan yöpyä Susannalla siihen asti.
06.10. Viimeinen päivä tätä kaikkea, viimeinen päivä ennen muuttoa. Oli aivan kamala järjestellä asioita kämpillä, kun ei siellä saa henkeä. Pian kaikki toivottavasti helpottaa.
07.10. Ei helpottanut, ainakaan vielä. Muuttopäivä oli kamala ja raskas. Homemuutossa on niin paljon tekemistä. Kaikki vaatteet ja tekstiilit piti viedä pesulaan, huonekalut piti puhdistaa höyrypesurilla. Ja olen niin uupunut. Edellinen ei ole tehnyt loppusiivousta, tämä on aivan läävä. Mutta onneksi ystävät auttoivat muutossa, jonka tein jälleen ilman vanhempiani. Koronan takia eivät päässeet apuun, eikä täällä olisi ollut heille nyt edes yöpaikkaa.
08.10. Nukuin alle neljä tuntia. Itkua, ahdistusta, paniikkia. Venla toi mulle flanelleja ja Bob Marley -t-paidan, kun omaisuuteni on pesulassa.
10.10. Asuntoa on nyt puunattu monta päivää. Tänään jynssäsin kylpyhuoneen ja saunan kloorilla ja tolulla lattiasta kattoon. En ymmärrä, millä voimilla tein sen. Mutta tein. Ja onneksi Venla auttoi tässä kaikessa.
Lämmitin lopuksi saunan. Laitoin valot pois ja sytytin kynttilät. Siinä kynttilänvalossa seisoin suihkussa, kun yhtäkkiä tajusin, että mä selvisin. Selvisin tästä läävästä, selvisin muutosta, selvisin syksystä. Itkuhan siinä tuli, enkä voinut käsittää, että se kaikki on ohi. Muutto oli rankin, mitä olen ikinä kokenut. Ja olen asunut neljässätoista kämpässä, joten muuttoja on tullut koettua. Mutta niin, sain kuin sainkin kaiken tehtyä. Saunassa itketti lisää. Uskomaton olo.
11.10. Tänä aamuna tuntui jo kodilta. Koko päivän maalasin, piirsin ja sävelsin. Join kahvia ja kävin sateessa kävelyllä. Tällaista mun on ollut kova ikävä.
14.10. Nousin sängystä, otin kitaran käteen ja sain sävellettyä Keltaisen oven valmiiksi. Olen nyt vain sävellellyt, Keltaiseen oveen kiteytyy niin paljon. Ikävää, väsymystä, surua, haikeutta, toivoa.
17.10. Kuuntelin paplarit päässä Stingiä ja selailin mun Avoimia kirjoja. Näin 2015 kirjoittamani lyhyen tekstin, joka tuntui biisiltä. Hain kitaran ja tunnissa oli valmis kappale, Hämeenkatu.
24.10. Olen ärsyttävän runollinen ihminen. Ja väsynyt. Mulla on koti, mutta yksinäinen olo. Ei ole voimia mihinkään. Sain unta aamukuudelta.
25.10. Väsymys tuntuu jo kipuna. Kello on kuusi illalla, juon kahvia. Rajasin silmät ja laitoin huulipunaa, muttei mikään peitä tätä loputonta väsymystä.
29.10. Päivä meni sumussa. Ahdistaa ja masentaa. Tyhjä olo ja kaikki on epävarmaa. Illalla laitoin valokuvia ja postikortteja seinälle, se piristi vähän. Lämmitin saunan ja lauloin hiljaa parvekkeella.
01.11. Toivoton, loputon väsymys. Raskas olo. Kuulostaa marraskuun ensimmäiseltä aamulta. Kävin ystävien kanssa katsomassa Toven uudelleen, on kyllä upea elokuva. Mutta väsyttää.
02.11. Jossain muualla on asiat vielä huonommin. Kaikki me ollaan tässä samassa tilanteessa. Tämä nyt vain on näin. Turha sitä on miettiä, kun ei voida tehdä mitään.
Mutta kun kyllä tämä nyt vain tuntuu, kaikkialla. En edes suurinta osaa ajasta kuvailisi tätä ahdistuksena. Apeus, alakuloisuus. Tuo ulkona pauhaava syvänharmaa myrsky. Kolea, sateinen, jo iltapäivästä pimenevä marraskuu. Eikä tässä ole enää kyse siitä, sopeudunko ja totunko muutokseen. Kyllä tähän on jo tottunut, mutta apeaan harmauteen tottuminen ei kyllä tee onnelliseksi.
Epävarmuus, epätoivo, epäusko. Ei tämä ole enää oikeaa elämää. Kauan yritin, mutta kaamos lähestyy, aurinko pakenee ja tänä vuonna kaamos vei mut mukanaan. Yleensä se ei näin lannista, mutta kaikesta tästäkö pitäisi selvitä pimeydessä? Joka väliin jokin kuiskii korvaan, ettei mikään ole normaalia. Niin, no mikä edes on normaalia? En jaksa näsäviisastella. Oli normaali mikä oli, niin tämä ei sitä ole ja harmaus alkaa painaa kasaan.
Kipinät ja aamuyöt tuntuvat kaukaisilta nyt. Kaikki tuntui silloin lannistavalta, mutta ohimenevältä. Mutta meneekö tämä ohi? Olenko edes onneton ja tältäkö muista tuntuu aina?
Tämä ei ole vain ajanjakso mun elämässä, vaan koko maailman tavoittanut valtava aalto, pilvipeite, joka hidastaa, sumentaa, peittää alleen. Ja aina, kun löytää valon, ilon, jotain mihin tarttua, se viedään pois.
07.11. Yö, jona Trump hävisi presidentinvaalit, katsoimme revontulia laiturilla irtokarkkipussi kädessä, tanssimme teletappimäellä viideltä aamulla ja annoimme poliisille ”kallisarvoista” tietoa ruututakkisesta tappelijasta. Kolmioleipä oli keskellä autotietä ja pyöräni korissa on nyt keltainen leluauto, jonka keulassa on kirkkovene. Jänikset luulevat, että on talvi ja hyppelehtivät valkoisina. On säkkipimeää.
09.11. Tuntuu, etten saa otetta mistään ja leijailen vain.
11.11. Vaikka näin 11.11. kun kello oli 11:11, niin eivät mitkään onnenhippuset tainneet tavoittaa mua. Koronatesti, harmaa päivä, voimaton olo ja yli neljän kilometrin matka Saarenkylän terveysasemalle pyörällä. Välikommentti! Unohdin sanoa! Sain eilen vihdoin valmiiksi Onko sillä väliä -kappaleen, joka on ollut kesken maaliskuun alusta asti. Siitä tuli upea. No niin, takaisin koronatestiin. Tai no, ei mulla tainnutkaan olla muuta asiaa.
12.11. Niin toivoton, laiska, typerä ja epäonnistunut olo. En saa mitään aikaiseksi. Paitsi että mulle on soitellut pari numeroa viime päivinä koko ajan, ja tänään vastasin. Siellä oli sähkömyyjä ja ärsytti niin paljon, että otin ja vaihdoin sähköyhtiötä. Onko sähköyhtiö edes sana? No, en tiedä ja mua varmaan huijattiin, mutta ainakin tein tänään jotain. Testitulokset tulivat myöhään illalla, eikä ole onneksi koronaa.
14.11. Pitäisi päästä irti tästä aikaansaamattomuuden kierteestä ja siitä, kuinka syyllistän itseäni siitä. Kunpa voisin paremmin. Tai en mä tiedä, voinko huonosti. Kun on liikaa aikaa, en hahmota ja aika muuttuu möykyksi. Yhtäkkiä se kaikki on valunut jonnekin, on lauantai-iltapäivä, syön aamupalaksi lounasta ja juon aamukahvia kello 14:15. Senkin unohdan puolivälissä kylmenemään.
Eikä tässä mitään, jos tästä tulisi hyvä ja levännyt olo. Ei tämä tunnu pahalta esimerkiksi yhteiskunnan paineiden takia, vaan siksi, etten pääse elementtiini ja nauti elämästä kunnolla. Osaisin kyllä, mutta jotenkin en silti nyt osaakkaan. Vuosi sitten tänä päivänä hankin potkukelkan, kun oli niin paljon lunta. Nyt sataa vettä.
15.11. Äänitin demon Lokakuu-kappaleesta ja herran jumala, se heräsi eloon aivan uudella tavalla. Sävelsin sen joulukuussa 2018, enkä oikein koskaan ole saanut siitä otetta. Se oli ensimmäinen kappale, jonka sävelsin ja siitä meni noin vuosi, että syntyi seuraava.
21.11. Väsyneempi kuin aikoihin. Kun heräsin, ulkona oli upea vaaleanpunainen valo. Heitin toppavaatteet päälle, istuin lumisella penkillä, katselin Kotisaarta ja jokea. Vaikka kävelin pakkasessa heti aamusta, olin aivan unessa, silmät ummessa makasin sohvalla kello kymmenestä yhteen. Sain kammettua itseni ylös ja poljin lumihangessa keskustaan hakemaan croissantteja ja viinereitä. Keitin kahvin ja täytin croissantit, kahvia on vielä vähän. Kello on kolme ja aurinko laski.
Ihanaa, kun sain vihdoin otteen opiskelusta. Tein prosessiportfolion työstämisen jälkeen itse burgerin, kaadoin lasiin punaviiniä ja söin täydessä hiljaisuudessa olohuoneen lattialla.
Saunasta tulee aina niin hyvä olo. Ei mitään häiriötekijöitä. Monesti saunassa huomaan aivan selvästi, kuinka ajatuksille tulee tilaa. Ajatukset selkeytyy, pää lepää, monesti jopa ratkeaa ongelmia. Ideoita syntyy ja luovat projektit saavat uusia suuntia. Nykyihmisen elämä on liian hektistä ja usein itsekkin jään siihen pyörteeseen, että monta asiaa tapahtuu samaan aikaan.
22.11. Eilinen yökävely lumisateessa oli taianomainen. Seisoin tien vieressä puoli yksi yöllä, lunta leijaili kaikkialla ja äärettömyyteen. Katselin katulampun valossa pyöriviä satoja ja tuhansia lumikiteitä, kuuntelin Lokakuun demon monta kertaa, tanssahtelin ja lauloin. Maisema oli vangitseva.
01.12. Marras vaihtui jouluksi ja voi kuinka se peintä ihmistä piristää.
05.12. Pidin tänään Linnan juhlat. Oli swingiä, jazzia, boolimestari Susannan loihtimaa kuuluisaa Linnan boolia, jouluvaloja, servettitaitteluja, juustoja, kynttilöitä ja tanssimista, tuntikaupalla tanssimista. Tarjoilupöytä ja itämainen mattoni siirtyivät jossain vaiheessa iltaa sivuun ja olohuoneesta aukesi tanssilattia. Pidimme toki myös itsenäisyyspäivän vastaanoton.
11.12. Moni meistä oli tänään yliopistolla viimeistä kertaa tänä vuonna. Kahviteltiin, syötiin irtokarkkeja ja tekstiilipööpöiltiin.
15.12. Kaamos ottaa niin koville. Päivän pituus on 2 tuntia 20 minuuttia. Ei huvita eikä jaksa tehdä mitään. Kävin kyllä yliopistolla, mutta kaikki on raskasta.
17.12. Heräsin kahdeksan jälkeen. Oli pilkkopimeää vielä pitkään, aloin pestä pyykkiä. Sytytin kynttilät, juon nyt kahvia sinisen pöytäni ääressä. Tästä näkee talvisin joelle, kun puut ovat tiputtaneet lehtensä. Tänään on ensimmäinen pilvetön päivä aikoihin, ja koska valoa on kunnolla vain kaksi tuntia, lähden pian Ounasvaaralle seikkailemaan. Kuuntelen mankalla Stingiä, tanssin äsken keskellä olohuonetta sukkahousuissa paplarit päässä. En edes tiedä, miksi laitoin paplarit, kun lähden metsään.
Rovaniemi on joku muumimaailma, ei tämä voi olla oikea paikka. Seikkailin tunteja Ounasvaaralla, enkä tiennyt, oliko meneillään auringonnousu vai -lasku, mutta aurinko siellä taivaanrannassa kuitenkin oli. Aina, kun avautui uusi näkymä, ajattelin vain, ettei tämä voi olla todellista, ei tällaista paikkaa ole olemassa. Lunta oli paljon ja oli ihanaa kävellä siellä yksin, kun sain olla niin pitkään kuin jaksoin ja poiketa loputtomasti sivupoluille.
19.12. Tulee ikävä Rovaniemeä ja Ounasvaaraa. Onneksi Tampereella on perhe, ja varmaan paljon jouluvalojakin. Siis kun on sateista siellä.
Täällä Rovaniemellä oli satanut lisää lunta. Talutin pyörää metsässä ja löysin jyrkänteen, josta näkyi junaradalle kauas. Seikkailin umpihangessa, ja oli niin henkeäsalpaavan kaunista, että nauratti.
20.12. Vettä satelee täällä etelässä. On hassua, kun vanhempien kämppä on pistetty myyntikuntoon. Tyhjiä hyllyjä ja paljon vaaleaa.
23.12. Aamulla oli ihan vähän lunta ja juotiin aamukahvia pihassa, Venla esitteli kirsikka- ja päärynäpuita. Käytiin porukalla Tallipihan joulumeiningeissä, minä, Venla, Venlan äiti, Leevi ja vanhempani siis.
24.12. Jouluaattoaamu, syön tässä aamupalaa. Ei tullut valkoista joulua, mutta tämmöistä tämä on nykyään. Hassua, kun nyt jälkikäteen lueskellessani huomaan selkeät ajanjaksot tässä vuodessa.
Tammi-helmikuussa oltiin vielä yliopistolla, olin aika lukossa, erokin tuli ja seuraavat kuukaudet menivät paljon sen pyörittelyssä.
Maaliskuussa maailma pysähtyi, juuri löytynyt vapaus hälveni. Kirjoitin Kipinöitä-biisin, jonka avulla käsittelin muutosta ja siihen liittyvää ahdistusta ja hämmennystä, mutta myös positiivisia tuntemuksia uudesta elämänvaiheestani. Kipinät lyriikoissa viittaavat niihin kihelmöiviin tuntemuksiin, kun saan nyt tehdä mitä vaan ja olla kuka olen. Ja jotenkin tuo kaikki epämääräinen kummallinen ristiriitaisuus vapauden tunteen ympärillä pyöri, lohdutti, hämmensi ja myodostui kappaleeksi.
Huhti-touko kului uudessa kodissani, lock downin vallitessa. Ahdisti, pelotti, turhautti. Käveltiin Jennin kanssa kilometritolkulla lumi-, räntä- ja vesisateessa joenjäällä, laavuilla, puusillalla.
Kesän vietin Tampereella, aika yllättäenkin. Välillä tuntui, kun eläisin unessa. Uusia ihmissuhteita enemmän kuin koskaan ja ties mitä seikkailuja. Oli se hauskaakin, mutta myös hämmentävää ja väsyttävää. Katusoittelua, hieman normaalimmalta tuntuva maailma. Paljon aurinkoa. Lukuisia pysähtyneitä, yksinäisiä päiviä. Monet uudet ihmissuhteet tuntuivat merkityksettömiltä, kun oli ikävä oikeita, läheisiä ystäviä.
Todellinen sinkkukesä täynnä tarinoita. Lämpöä, onnellisuutta ja omituisia tyhjyyden tuntemuksia.
Elokuussa kaikki taas romahti. Ei ollut aikaa, voimia, paikkaa ja tilaa reagoida. Kun en voinut pysähtyä mitenkään, selviydyin keksimällä mitä typerämpiä seikkailuja. Olin jatkuvasti menossa, tolkuttoman väsynyt, pidättelin itkua ja hymyilin. Oli pakko jaksaa, jotta löytäisin kodin ja selviäisin sinne.
Lokakuussa koitti vihdoin muuttopäivä. Eikä kaikki loppunut vielä siihen. Muutto oli raskas ja muut asiat alkoivat painaa. Olin yksinäinen, lokakuu pimeni marraskuuksi ja ymmärsin, että nyt pysähdyn ja hengähdän ensimmäistä kertaa koko vuonna.
Tyhjyyden tunne valtasi. Maailmantilanne, yksinäisyys, pimeys masensivat. Varmasti myös kuukausien ja kuukausien sivuun työnnetyt tunteet löysivät vihdoin luokseni. Marraskuu oli harmaampi ja ankeampi kuin koskaan. Velloin, käsittelin, annoin itseni tuntea.
Joulukuussa helpotti. Olen rakastunut, onnellinen ja saan olla oma itseni. Mutta nyt joululounaalle.
29.12. Täytin 21 vuotta. Äiti teki pitsaa koko perheelle, mun ja Leevin tyttöystävätkin olivat molemmat täällä. Vanhempani saivat avaimet uuteen kotiinsa ja käytiin porukalla katsomassa sitä. Asunto on yhdeksännessä kerroksessa 30-metristen puiden latvojen yllä. Potter-huoneen koti jää taakse, mutta onhan siinä jo melkein yhdeksän vuotta oleiltu. Itse muutin omilleni neljä vuotta sitten. Tämä oli hyvä koti, mutta aika mennä eteenpäin.
Kohta, kun vanhemmatkin muuttavat, niin kaikki meidän perheestä asuvat eri kodissa kuin muutama kuukausi sitten.
Oli ihanimmat synttärit aikoihin. Lunta satoi ja ajeltiin Venlan kanssa ympäriinsä, näytettiin toisillemme auton ikkunasta lapsuudenkotejamme. Yöllä lähdettiin lumikävelylle rannalle. Voisin kirjoittaa lumisateesta vaikka kokonaisen päiväkirjan, niin ihanaa se on kun sataa lunta.
30.12. Isäni sanoi äidilleni äsken, että "Oli pitkä kiva kävelylenkki ja hyvää soppaa. Mitä muutakaan sitä tarvisi. Ei mitään, ainakaan mun mielestä."
31.12. Vuosi vaihtuu tunnin päästä. Ei mentykään maalle, olen viettänyt iltaa yksin peiton alla, söin vähän sipsejä. Sytytin kynttilät keittiön kattokruunuun, tulin tänne kirjoittamaan.
Kahdessatoista kuukaudessa on tapahtunut paljon. Vuosi sitten olin väsyneenä ja turhautuneena viettämässä uutta vuotta. Olin onneton, vaikken myöntänyt sitä itselleni.
Vaikka kaikki on sekavaa, on nyt levollinen, rauhallinen, lämmin olo. Sellainen, josta olen haaveillut. Olen kyllä ollut tänä vuonna ahdistunut ja eksynytkin.
Tänä vuonna olin vahva. Olin vahvempi kuin koskaan, välillä enemmänkin kuin olisin jaksanut. Selvisin, elin, rämmin, lauloin, soitin ja tanssin läpi vuosikymmenen ensimmäiset hetket. Ja nyt taidan olla onnellinen.